Sinkitysprosessi koostuu päällystettävän kappaleen esikäsittelystä, itse sinkityksestä sekä pinnoitteen jälkikäsittelystä. Sinkityksessä puhtaan metallin pinnalle saostetaan sähkön avulla sinkkikerros, joka suojaa metallia korroosiolta ja kulumiselta. Sinkityksestä voidaan myös käyttää termejä galvanointi ja elektrolyyttinen pinnoitus.

Sinkitystä edeltävä esikäsittely

Sinkitysprosessimme alkavat kolmivaiheisella esikäsittelyllä. Jokaisen vaiheen välissä päällystettävä kappale huuhdellaan.

Ensin kappaleelle tehdään rasvanpoistopesu. Tämän jälkeen se happopeitataan suola- tai rikkihapolla. Happopeittauksen tarkoituksena on poistaa ruostetta ja hitsauskuonaa kappaleen pinnasta.

Esikäsittelyn viimeisessä vaiheessa kappaleelle suoritetaan sähköpesu, jossa sähkön ja kemian avulla irrotetaan likaa kappaleen pinnasta. Lopuksi kappale jälleen huuhdellaan, minkä jälkeen se on valmis sinkitykseen.

Sinkitys tapahtuu elektrolyysin avulla

Sinkityksessä sinkki – tai sinkkinikkelin tapauksessa sinkkinikkeliseos – saostetaan sähkön avulla päällystettävään kappaleeseen. Tämä onnistuu siten, että päällystettävään kappaleseen johdetaan miinustasavirtaa ja sinkkiliuokseen positiivista, jolloin tapahtuu elektrolyysi. Elektrolyysissä käytettävää aikaa ja virtaa säätelemällä pinnoitteeseen saadaan haluttu kerrosvahvuus.

Sinkkiliuos, jossa kappale elektrolyysin aikana käsitellään, voi olla ph-arvoltaan joko alkalinen tai hapan. Kylvyn ph-arvo ei sinänsä vaikuta kappaleen korroosionkestoon, mutta alkaalinen pinnoite levittyy hapanta paremmin päällystettävän kappaleen haastaviin kohtiin, kuten syvennyksiin. Alkaalisella prosessilla pinnoitetuissa kappaleissa on siis vähemmän laatuvaihteluja kuin happamalla prosessilla pinnoitetuissa kappaleissa.

Happamilla kylvyillä puolestaan saadaan aikaan pinta, joka on hyvin kiiltävä ja kaunis – mutta ei välttämättä täysin tasainen. Pintarakenteestaan johtuen alkaalisessa kylvyssä tehty pinnoite on yleensä myös parempi maalausalusta.

Sinkitystä seuraavat jälkikäsittelyt

Itse sinkityksen jälkeen kappale jälkikäsitellään, eli passivoidaan. Tällöin kappaleen pintaan muodostetaan ohut kromaattikerros, jonka tehtävänä on lisätä pinnoitteen korroosionkestoa.

Sinkitys on teoriassa mahdollista toteuttaa ilman passivointia, mutta käytännössä passivointi tehdään aina. Se pidentää kappaleen elinkaarta huomattavasti eikä sen pois jättäminen oikeastaan tuo kustannussäästöjä.

Yleisimmistä passivoinneista käytetään nimiä sini-, kelta- ja mustapassivointi. Näiden kolmen lisäksi on olemassa niin sanottuja erikoispassivointeja – esimerkiksi nanopartikkelipassivointeja, kuten Lanthane TR-175.

Passivointien väreihin viittaavat nimet ovat peräisin ajalta, jolloin passivointiin käytettiin vielä kuudenarvosta kromia: tuolloin kromin määrän kasvaessa pinnan väri muuttui. Nykyään kaikilla kolmella passivoinnilla saavutetaan suurin piirtein samanlainen korroosionkesto.

Korroosionkestoa voidaan entisestään parantaa sealer-käsittelyllä, joka parhaimmillaan jopa kaksinkertaistaa pinnoitteen korroosionkeston. Sealeria suositellaan erityisesti mustapassivoinneilla tehtäville kappaleille, sillä musta pinta on herkkä kolhuille ja naarmuille. Sinkitysprosessin lopuksi kappale huuhdellaan ja kuivataan.